Kaukana

Hymyjä tietokoneen ruudulla. Olet niin lähellä, mutta niin kaukana. Loputon onni tuntuu olevan aivan nurkan takana, jossain satojen kilometrien päässä. En oikein osaa nukkua ilman sinua. Nytkin kellossa on aivan liian paljon (tai ehkä liian vähän) tunteja. Aamuöihin on vain niin helppo hukkua.

Puhumme rakkaudesta ja tulevaisuudesta. Haaveilemme kuin voisimme itse päättää kaikesta, kunnes jompi kumpi muistaa miten vähän voimmekaan vaikuttaa. Voimme vain antaa kaikkemme ja muistaa rakastaa. Vaikka välillä päivien kuluessa tuntuisi, ettei toista olisi olemassakaan. Kunnes kuulee puhelimen välittämän naurun kevääseen kääntyvän aamupäivän lämmössä. 

Kuinka osaisinkaan koskaan olla onnellinen ilman sinua? 

Sinun tuoksusi

Hassua, kuinka ilman sua öisin on kylmä. Sinun kanssa ei koskaan ole niin, vaikka nukkuisimme aivan toisella laidalla sänkyä. Mutta ilman sinua kylmä tulee ikkunan saranoista sisään ja kätkeytyy peiton poimuihin ja olkapäiden ihoon aiheuttaen pieniä kylmänväristyksiä. Hassua, kuinka pystyn yhä haistamaan tuoksusi, vaikka et ole enää siinä, ja kuinka jotkut kohdat tässä pienessä asunnossa ovat kuin olisit seisonut siinä vasta hetki sitten. Hassua, kuinka ihminen voi tuntea ikävää ja onnea samaan aikaan.

Jokainen päivä ilman sinua tuntuu yhtä pitkältä ja tuskaiselta, mutta kaiken sen arvoiselta. Sinun arvoiselta. Niiden yhteisten päivien ja tulevaisuuden arvoiselta. Makaan sängyllä, jonka lakanat tuoksuvat sinulta, ja mietin, mahdatko jo nukkua vai pyöriä valveilla. Olen aina ollut huono nukkumaan. Paitsi sinun kanssa. Kanssasi olen valvonut tahtomattani vain satunnaisia aamuyön tunteja. Joskus näinä öinä tulen viereesi makaamaan, aivan kiinni, iho vasten ihoa. Ja sinä otat minut hellään syleilyyn. Halaat minua unissasi, ja viimeistään silloin voin nukahtaa. Kiitos kaikesta. Kiitos sinun tuoksustasi.

Mustavalkoista ja harmaata onnea

Kerrostalon ikkunasta. Mies korjaa harmaata autoa jossain tuolla alhaalla vaalean omakotitalon pihassa. Talo on aivan liian lähellä tietä. Ja kaupunkia. Ja kerrostaloja, joiden ikkunasta voi nähdä enemmän kuin uskoisi.

Keittiön mustavalkoinen kello laskee minuutteja siihen, että näen sinut taas. Jokainen naksahdus on lähempänä sinua. Lähempänä onnea.

Kadunvarren koivut huojuvat tuulessa edestakaisin vaihtelevalla nopeudella taipuen ja kaartuen. Mutta ne eivät kaadu. Ne ovat kasvaneet tuossa jo vuosia ja taipuneet monissa tuulissa kaatumatta. Aivan kuten mekin.

Mikäköhän on onnen virallinen määritelmä? Jos minulta kysyttäisiin, se olisi sinä.

1/3

Niin pitkä aika siitä on. 1/3 vuotta, 4 kuukautta. Niin pitkä aika siitä on, kun teit minusta onnellisen. Tai onhan onnesta jo pidempään. Mutta silloin kerroit olevasi minun. Silloin kerroit rakkaudesta. Onnelliseksi teit minut jo kuukausia ennen sitä. Siitä on jo yli 1/2 vuotta. Kummallista, kuinka aika rientää. Ja yhä odotan vain jatkuvasti näkeväni kasvosi uudelleen. Silloin en vielä tiennyt, miten pystyit olemaan rakastamatta itseäsi. En vieläkään käsitä sitä, vaikka olet muuttunut paljon paremmaksi siinä. Pelkäsin silloin, ettet osaisi rakastaa ketään sen vuoksi, mutta nyt tiedän, ettei niin ole.

Tänään ensimmäistä kertaa tunsin rauhallista onnea, kun sanoit minua kauniiksi. Ennen se on ollut kiusallista ja outoa. Yleensä olenkin vastannut siihen vain pyörivillä silmillä ja sarkastisilla loukkauksilla. Etkä ole silti lopettanut. Eilen riideltiin ensimmäistä kertaa. Tai ollaanhan me jotain kinasteltu. Ihan kunnolla. Nukkumaan mennessä ei sanottu toisillemme sanaakaan, mutta puoliunessa alettiin sopia. Kiitos. Sovittiin joskus, ettei mennä koskaan riidoissa nukkumaan. 

Sinä teit meidät

En ole oikeastaan koskaan ollut hyvä rakastamaan. Mutta ikävöimään kyllä. Ja voi kuinka ikävöinkään sinua joka hetki ja joka päivä, kun et ole luonani. Mutta kerrankin taidan osata myös rakastaa. Ja kukaan ei koskaan ole ollut näin paljon. Ja kukaan ei koskaan ole tehnyt minusta näin haavoittuvaista. Pelkkä ajatus elämästä ilman sinua saa hengityksen salpaantumaan. En ole koskaan osannut itkeä kenenkään takia, mutta pelkkä miete siitä, että jossain muualla jonkun muun kanssa voisit olla onnellisempi, saa minut kyyneliin. Ja sinä pyydät, etten itkisi, koska et voisi olla onnellisempi.

Entä jos tulisinkin jo edellisenä päivänä?

Tule vain. Koska vaan.

En ole koskaan ajatellut, että elämä, rakkaus ja onni olisivat minua varten. Olen ajatellut, että kaipuu ja haikeus sopivat minulle paremmin kaikessa kauneudessaan. Mutta sinä. Sinä olet saanut minut rakastamaan. Olet saanut minut elämään. Lähtemään spontaanisti tien päälle ja sukeltamaan kylmään veteen ajattelematta laisinkaan. Olet saanut minut nauramaan ja hymyilemään täynnä lapsenomaista onnea sunnuntaiaamuna liian kapeassa sängyssä suuren viltin alla. Sinä olet tehnyt minusta niin paljon enemmän. Sinä olet tehnyt minusta meidät.

Liian kylmä maailma

Kaksi peittoa. Pehmeä viltti jalkoihin sotkeutuneena. Tyynyssä sinun tuoksua. Siitä on vasta pari päivää ja mä kaipaan sua jo liikaa. Sänky tuntuu liian isolta ja öisin mun luona on niin kylmä. Suihkun jälkeen pyyhin peiliä ja voin melkein nähdä sut siinä mun vierellä. Odotan koko ajan, että kävelisit kulman takaa se hölmö virne sun kasvoilla. Toisinaan herään aamulla, käännän kylkeä, ja lähes halaan sua, kunnes juuri sillä hetkellä tajuan, että sä olet siellä kaukana. Jotkut kohdat täällä tuoksuu yhä sulle.

Ja mä tiedän jo nyt, kuinka päiviä on liikaa ja tunnit tuntuvat venyvän seuraavien viikkojen aikana, ja kuinka mä vain odotan seuraavaa yötä, jonka saan viettää sun vierellä. Ja joinain aamuina täällä on jo pakkasta ja mä haluaisin vain katsoa sun kanssa kuuraisia lehtiä mun yksiön ikkunasta. Mutta joudun tyytymään jakamaan sen hetken sulle kuvana, jonka sä näet herätessäsi. Jos et ole jo hereillä. Siellä jossain.